Koskakohan tajuntaan iskee se todellisuus, että maanantaina pitäisi olla töissä?

Koko tämä viikko on tietysti täynnä ohjelmaa, etten ehdi hetkeksikään istumaan paikallaan ja murehtia tulevia viikkoja. Mies on ehtinyt riitojen aikana jo uhkailla ties mistä. Autot ovat hänen omistuksessa, mutta minä olen haltija (jotta autoverot tulee kivasti minun nimellä). Viimeisin uhkaus taisi olla se, että jos haluan mennä autolla töihin, autonvuokraus on 500e/vko. Meillä on siis kaksi autoa jne, mutta mitäpä tuohon sitten voi sanoa, kun toinen keksii tuostakin kiristää minua. Kiristys on haukkumisen lisäksi jo aika arkipäivää. Mies varmaan on huomannut, että perushaukkuminen ei enää pure minuun samalla tavalla kuin ennen. (lue: en ala enää itkemään).
Muutenkin olen alkanut ottaa asioista selvää, ja pari kertaa olen jo tiedoillani saanut ukon hiljaiseksi, kun hän ei olekaan voinut päteä olemattomilla tiedoillaan. Esimerkiksi yksi aamu tässä väitti, että hän on jo hakenut avieroa, että pääsee meistä eroon. Tiesin samantien, ettei se voi pitää paikkansa, koska avioeron hakeminen maistraatista maksaa! Mies meni vaikeaksi, kunnes tokaisi, että hänellä on maan parhaat asianajajat ja minä kyllä jään puille paljaille heidän käsittelyssä. Taas ihan uskomatonta valehtelua. Mies on tavallinen duunari, ei siis mikään yritysjohtaja, niin kuin joku saattaisi olettaa. Hänellä ei ole rahaa pilvin pimein, osittain minun takia, kun olen ollut lasten kanssa kotona ja hän on joutunut maksamaan suurimman osan menoistamme. Huoh! Välillä tuntuu, että minulla on kolme lasta; kaksi uhmaikäistä ja yksi vaikea teini.

Tästä viikosta kuitenkin on tulossa ihan mukava. Mies on ainakin torstaihin asti töissä ja me saadaan olla päivät rauhassa. Tänään on luvassa Ikean reissu, kun pikkuveljeni muuttaa pois kotoa. Hänelle en ole kertonut millaista meidän elämä ihan oikeasti on. Se vähän harmittaa, koska ollaan tosi läheiset. Meillä on 4-vuotta ikäeroa. Keskiviikkona pojat saa leikkiseuraa meille kotiin, kun lapsuuden kaverini tulee tyttärensä kanssa leikkimään. He ovat käyneet meillä kolme kertaa leikkimässä ja on ollut kivaa. Pojat saa muutakin leikkiseuraa, kuin tylsä äiti ja minä saan puhua aikuisen kanssa niitä näitä. Tälle kaverille en missään nimessä ole paljastanut mitään. Torstaina luvassa on taas tutustumista päiväkotiin. Pojat menee melkein koko päiväksi ja nukkuvat päikkäritkin siellä. Stressaan eniten juuri päikkäreitä ja että nukkuuko siellä ketään, jos B vetää raivarit (tekee tätä joskus vieraissa paikoissa, kun pitäisi nukkua).

Lauantaita odotan kuitenkin eniten. Silloin jos mies on poissa (90% tod. näk), B:n kummitäti tulee meille kylään ja hän on ainut ihminen minun lähipiirissä, kenelle olen uskaltanut kertoa kaiken. Hänelle saan koska vaan soittaa ja itkeä, laittaa viestiä ja vuodattaa mitä taas on tapahtunut. Hän hokee minulle jatkuvasti, että minä olen ihana, minussa ei ole vikaa, muista että miehelläsi on sairaus.(vastapainoa miehen sanoille). Hän yrittää pitää minut järjissäni.

Pakko kehua poikia heti aamusta. Me siivottiin jo ennen kahdeksaa. A osaa tosi nätisti kerätä tavaroita ja hän oikeasti ymmärtää, kun sanoo, että hae legot tuolta ja tuolta. Ihanaa, että vihdoin myös siivotaan, eikä koko ajan sekoiteta. B rakastaa imuria ja hän oli innoissaan, kun toin imurin heidän huoneeseensa. Ratsasti sen päällä, kun yritin metsästää niitä miljoonia paperinsilppuja maton alta. Pojat repivät sekä kirjojen sivuja, että tapettia. Kaunis boordinauha on melkein kokonaan revitty leikkihuoneesta. Mies on aivan innoissaan tästä, kun hänellä on vielä tuoreessa muistissa remppa..