Tänään herättiin poikien kanssa jo ennen seiskaa. Sinänsä ihan hyvä, koska meille oli tulossa vieraita leikkitreffien muodossa, niin sain "rauhassa" aamulla siivottua loput sotkut ja pesukoneenkin sain päälle.

Poikien valtakunnankin järjestin heti aamusta, mikä osoittautui todella turhaksi teoksi. Mahtoikohan mennä varttiakaan, kun huone oli taas sotkettu. Keittiöstä sain aika puhtaa, ja eilen olin pessyt syöttötuolit, niin olin tyytyväinen tulokseen.

Melkein kolme tuntia jaksettiin taas leikkiä ja me äidit saatiin vaihdettua samalla kuulumiset ja puhuttua niitä näitä. Tuntuu nää väsytystreffit (niin kuin me äidit niiksi kutsutaan) toimivan ainakin aikuisiin. Loppumetreillä molemmat meistä makoili tyynykasalla ja lapset rymysi kahden huoneen väliä.

Mies tuli kotiin ja valitteli jo kolmatta päivää selkäänsä. Tiedän, että se johtuu suurimmaksi osaksi meidän sängystä, mutta meillä ei nyt ole todellakaan varaa ostaa uutta. Minua ei yhtään haittaisi, vaikka mies alkaisi nukkumaan vierashuoneessa, Siellä olisi sentään paremmat patjat. Mies kertoi loppuviikon aikataulusta ja mainitsi, että joutuu lauantainakin töihin. Minä siihen sitten toiveikkaana, että et siis mene juhlimaan silloin. Väärässä olin. Eihän se työ iltaan asti kestä!. Jotenkin pistää vihaksi, kun koko tämän viikon miehellä selkä vihoitellut ja toinen on aivan uupunut (nukkuu iltaisin jo ennen seiskaa, herää syömään ja ysiltä taas sänkyyn). SILTI pitää mennä juhlimaan. Sanoin miehelle suoraan, että en halua kuulla sunnuntaina sanaakaan selästä. Jos ei voi levätä kunnolla, niin itseään saa syyttää. Ja tästäkö mies riemastui. Alkoi taas autolla uhkailu. Nyt en saisi enää edes vuokraamalla autoa töihin. Nyt en saa sitä enää ollenkaan. "Mene bussilla" oli viimeisin kommentti. Stressi selvästi koholla, koska aloin itkeä. Täältä menee (ihme kyllä) bussi, mutta en mitenkään pääse kahdeksaksi töihin, kun vien pojat seitsemäksi tarhaan, saati sitten ehtisi viideksi hakemaan. Tämä jatkuva epävarmuus siitä, että voiko tuo tosiaan toteuttaa uhkauksensa, syö minua tosi paljon. Ei minulla ole edes B suunnitelmaa tilalle sen bussin lisäksi, koska tämän piti olla selvä tapaus. Me olemme aviopari ja perhe. Miten toinen voi olla niin julma minua kohtaan? Itkettää ihan hirveästi. Sekä auto että viikonloppu. Miten olen voinut rakastua tuollaiseen ihmiseen?